Pakollinen Palestiina, joka oli olemassa vuosina 1920–1948, oli Ison-Britannian hallinnon alainen alue Kansainliiton toimeksiannon mukaisesti ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Tämä ajanjakso seurasi arabien kapinaa ottomaanien valtaa vastaan ​​ja brittiläistä sotilaskampanjaa, joka syrjäytti ottomaanit Levantista.^[165] Sodan jälkeistä geopoliittista maisemaa muovasivat ristiriitaiset lupaukset ja sopimukset: McMahon-Hussein-kirjeenvaihto, joka merkitsi arabien itsenäistymistä vastineeksi kapinasta ottomaaneja vastaan, ja Sykes-Picot-sopimus Yhdistyneen kuningaskunnan ja Ranskan välillä, joka jakoi arabit pitävät sitä petoksena.Asiaa vaikeutti entisestään vuoden 1917 Balfourin julistus, jossa Britannia ilmaisi tukensa juutalaisten "kansalliskodille" Palestiinassa, mikä oli ristiriidassa arabijohtajille annettujen aikaisempien lupausten kanssa.Sodan jälkeen britit ja ranskalaiset perustivat yhteisen hallinnon entisille ottomaanialueille, ja britit saivat myöhemmin legitiimiyden hallita Palestiinaa Kansainliiton mandaatilla vuonna 1922. Mandaatin tarkoituksena oli valmistella aluetta mahdolliseen itsenäisyyteen.^[166]Mandaattiaikaa leimasi huomattava juutalaisten maahanmuutto ja nationalististen liikkeiden synty sekä juutalaisten että arabiyhteisöjen keskuudessa.Ison-Britannian mandaatin aikana Yishuv eli Palestiinan juutalainen yhteisö kasvoi merkittävästi ja kasvoi kuudesosasta lähes kolmasosaan koko väestöstä.Viralliset tiedot osoittavat, että vuosina 1920-1945 alueelle muutti laillisesti 367 845 juutalaista ja 33 304 ei-juutalaista.^[167] Lisäksi on arvioitu, että vielä 50–60 000 juutalaista ja pieni määrä arabeja (useimmiten kausiluonteisesti) muutti laittomasti tänä aikana.^[168] Juutalaiselle yhteisölle maahanmuutto oli ensisijainen väestönkasvun moottori, kun taas ei-juutalaisten (enimmäkseen arabien) väestönkasvu johtui suurelta osin luonnollisesta lisääntymisestä.^[169] Suurin osa juutalaisista maahanmuuttajista tuli Saksasta ja Tšekkoslovakiasta vuonna 1939 sekä Romaniasta ja Puolasta vuosina 1940–1944, samoin kuin 3 530 maahanmuuttajaa Jemenistä samana aikana.^[170]Aluksi Palestiinan arabit vastustivat juutalaisten maahanmuuttoa vain vähän.Tilanne kuitenkin muuttui, kun antisemitismi voimistui Euroopassa 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa, mikä johti huomattavaan juutalaisten maahanmuuton lisääntymiseen Palestiinaan, pääasiassa Euroopasta.Tämä tulva yhdistettynä arabien nationalismin nousuun ja juutalaisvastaisten tunteiden lisääntymiseen johti lisääntyvään arabien kaunaan kasvavaa juutalaista väestöä kohtaan.Vastauksena Britannian hallitus otti käyttöön kiintiöitä juutalaisten maahanmuutolle, politiikka, joka osoittautui kiistanalaiseksi ja joutui sekä arabien että juutalaisten tyytymättömyyteen eri syistä.Arabit olivat huolissaan juutalaisten maahanmuuton demografisista ja poliittisista vaikutuksista, kun taas juutalaiset etsivät turvaa eurooppalaiselta vainolta ja sionististen pyrkimysten toteuttamiselta.Jännitteet näiden ryhmien välillä kärjistyivät, mikä johti arabien kapinaan Palestiinassa vuosina 1936–1939 ja juutalaisten kapinaan 1944–1948. Vuonna 1947 Yhdistyneet Kansakunnat ehdotti jakosuunnitelmaa Palestiinan jakamiseksi erillisiin juutalaisiin ja arabivaltioihin, mutta tämä suunnitelma oli kohtasi konfliktia.Sitä seurannut vuoden 1948 Palestiinan sota muutti alueen dramaattisesti.Se päättyi pakollisen Palestiinan jakoon vasta muodostetun Israelin, Jordanian hašemiittisen kuningaskunnan (joka liitti Länsirannan) ja Egyptin kuningaskunnan (joka hallitsi Gazan aluetta "koko Palestiinan protektoraatin") kesken.Tämä ajanjakso loi pohjan monimutkaiselle ja jatkuvalle Israelin ja Palestiinan konfliktille.