Kuuden pisteen liike, jonka Itä-Pakistanin sheikki Mujibur Rahman aloitti vuonna 1966, haki lisää autonomiaa alueelle.^[5] Tämä pääasiassa Awami-liigan johtama liike oli vastaus Länsi-Pakistanin hallitsijoiden havaittuun Itä-Pakistanin hyväksikäyttöön, ja sitä pidetään merkittävänä askeleena kohti Bangladeshin itsenäisyyttä.Helmikuussa 1966 Itä-Pakistanin oppositiojohtajat kutsuivat koolle kansallisen konferenssin keskustelemaan Taškentin jälkeisestä poliittisesta tilanteesta.Awami-liigaa edustava sheikki Mujibur Rahman osallistui konferenssiin Lahoressa.Hän ehdotti kuutta kohtaa 5. helmikuuta tavoitteenaan sisällyttää ne konferenssin esityslistalle.Hänen ehdotuksensa kuitenkin hylättiin, ja Rahman leimattiin separatistiksi.Näin ollen hän boikotoi konferenssia 6. helmikuuta.Myöhemmin samassa kuussa Awami Leaguen työkomitea hyväksyi yksimielisesti kuusi pistettä.Kuuden pisteen ehdotus syntyi halusta myöntää Itä-Pakistanille lisää autonomiaa.Huolimatta siitä, että he muodostavat suurimman osan Pakistanin väestöstä ja osallistuivat merkittävästi sen vientituloihin juutin kaltaisten tuotteiden kautta, itäpakistanilaiset tunsivat olevansa syrjäytyneitä Pakistanin poliittisessa vallassa ja taloudellisissa eduissa.Länsi-Pakistanin poliitikot ja eräät Awami-liigaan kuulumattomat Itä-Pakistanin poliitikot, mukaan lukien All Pakistan Awami Leaguen presidentti Nawabzada Nasarullah Khan, sekä puolueet kuten National Awami Party, Jamaat-i-Islami ja muut puolueet hylkäsivät ehdotuksen. Nizam-i-Islam.Tästä vastustuksesta huolimatta liike sai huomattavan kannatuksen Itä-Pakistanin väestön enemmistön keskuudessa.