Vuonna 1947 Intian jakamisen jälkeen Itä-Bengalista tuli osa Pakistanin valtakuntaa.Huolimatta 44 miljoonan ihmisen enemmistöstä Itä-Bengalin bengalinkielinen väestö havaitsi olevansa aliedustettuna Pakistanin hallituksessa, julkishallinnossa ja armeijassa, joita hallitsi länsisiipi.^[1] Keskeinen tapahtuma tapahtui vuonna 1947 kansallisessa koulutushuippukokouksessa Karachissa, jossa päätöslauselmassa kannatettiin urdua ainoana valtionkielenä, mikä herätti välitöntä vastustusta Itä-Bengalissa.Abul Kashemin johdolla Dhakan opiskelijat vaativat bengalin tunnustamista viralliseksi kieleksi ja koulutusvälineeksi.^[2] Näistä protesteista huolimatta Pakistanin julkisen palvelun komissio sulki bengalin virallisen käytön, mikä lisäsi julkista suuttumusta.^[3]Tämä johti merkittäviin mielenosoituksiin, erityisesti 21. helmikuuta 1952, jolloin Dhakan opiskelijat uhmasivat julkisten kokoontumisten kieltoa.Poliisi vastasi kyynelkaasulla ja tulituksella, mikä johti useiden opiskelijoiden kuolemaan.^[1] Väkivalta kiihtyi kaupungin laajuiseksi epäjärjestykseen laajojen lakkojen ja sulkemisten myötä.Paikallisten lainsäätäjien vetoomuksista huolimatta pääministeri Nurul Amin kieltäytyi käsittelemästä asiaa riittävästi.Nämä tapahtumat johtivat perustuslain uudistuksiin.Bengali tunnustettiin viralliseksi kieleksi urdun rinnalla vuonna 1954, mikä vahvistettiin vuoden 1956 perustuslaissa.Kuitenkin Ayub Khanin johtama sotilashallinto yritti myöhemmin palauttaa urdun ainoaksi kansalliskieleksi.^[4]Kieliliike oli merkittävä tekijä, joka johti Bangladeshin vapautussotaan.Sotilashallinnon suosiminen Länsi-Pakistanille yhdistettynä taloudellisiin ja poliittisiin eroihin lisäsi kaunaa Itä-Pakistanissa.Awami-liigan vetoomus suurempaa provinssien autonomiaa ja Itä-Pakistanin uudelleennimeäminen Bangladeshiksi olivat keskeisiä näissä jännitteissä, jotka lopulta huipentuivat Bangladeshin itsenäisyyteen.